Vaikka sodasta voi selvitä, se jättää aina syvät arvet. Tänään vietetään Kansainvälistä rauhanpäivää (YK), ja sota on lähempänä meitä kaikkia kuin pitkään aikaan.
Niin kuin jo Suomen historiasta tiedämme sodan seuraukset eivät lopu siihen kun sotatoimet loppuvat, vaan ne jäävät elämään vielä pitkäksi aikaa kansakunnan muistiin ja sen ihmisiin. Voisimme siis kysyä kaksi kysymystä:
- Onko Suomi valmis mahdolliseen sotaan?
- Kenen tehtävä on saada sodat loppumaan?
Onko Suomi valmis sotaan?
Lyhyt vastaus ei ole. Vaikka turvallisuuteen panostetaan todella paljon, Suomen terveydenhuolto on äärirajoilla. Nykyisten sairaaloiden resursseilla ei vain olisi mahdollista hoitaa sodassa haavoittuneita. Luemme koko ajan uutisista sitä sanomaa, ettei terveydenhuolto pysty juuri nytkään hoitamaan kaikkia tasapuolisesti. Hoitojonot ovat pitkät, tutkimuksia ja lähetteitä viivästyy resurssipulan takia, sotessa työskentelevät ovat ylikuormittuneita ja liian kiireisiä, päivystyksiä suljetaan eivätkä ihmiset saa tarvitsemaansa hoitoa tarpeeksi ajoissa, jos ollenkaan. On myös selvää että hoitamattomien sairauksien hoitokustannukset nousevat pilviin, kun enää ne halvemmat keinot eivät auta. Nykyinen hallituksemme on valinnut kaataa järjestöjä ja ajaa sairaanhoitopiirejä sekä ihmisiä todella ahtaalle.
Täällä rasismin ja muun vihan nostaessa päätään on hyvä kysyä, minkälaista Suomea me puolustaisimme sodassa? Ja ketkä ovat ne ihmiset, jotka puolustaisivat Suomea? Minkälaisen Suomen puolesta ihmiset taistelevat?
Sodat perustuvat ajatukseen, että on jotain minua suurempaa, jonka puolesta kannattaa taistella. Se voi tarkoittaa erilaisille ihmisille eri asioita, mutta kaikille on selkeää, että meidän puolustaminen on hyödyllisempää kuin oman navan suojelu. Rauha-aikana olisi tärkeintä panostaa kansalaisten hyvinvointiin ja yhteisöllisyyteen, jotta sodan sattuessa olisi sotilaita ja yhtenäistä tahtoa.
Kenen tehtävä on saada sodat loppumaan?
Oli kyse sitten Ukrainasta tai Palestiinasta tai mistä tahansa muusta sodasta tai konfliktista, Nato ja EU voisivat tehdä paljon enemmän. Kun olemme tottuneet, että Yhdysvallat jatkuvasti puuttuu muiden sotiin ja toimii ns. “maapallon omana sotilasjoukkona”, on sen nykyinen passiivisuus Trumpin vallan alla silminnähtävää. Jää muiden jäsenmaiden vastuulle siis huolehtia kansainvälisen järjestyksen oikeudenmukaisesta toteutumisesta.
Kun Venäjä aloitti sodan Ukrainaan, Venäjän kanssa purettiin kauppasopimuksia, ja julkisesti sen toiminta tuomittiin jyrkästi. Israelin jatkaessa jo monta vuotta kestänyttä kansanmurhaa Palestiinassa monet maat, kuten Suomi, päättävät kuitenkin yhä paitsi jatkaa yhteistyötä, myös lisätä sitä. Juuri viimeisimpänä Suomi solmikin Israelin kanssa uuden kauppasopimuksen, joka sitoo Suomen ostamaan kansanmurhassa käytettyjä aseita.
Missä siis ovat todelliset pyrkimykset ja toimet sotatoimien pysäyttämiseksi? Varsinkin Palestiinassa “tahto” puuttua sotaan näkyy kirkkaasti, vaan miten se näkyy?- korulauseina, kauniina sanoina ja salahelinälinä.
Pelastaako se henkiä? Ei.
Muuttaako se kansanmurhan lopputulosta? Ei.
Onko siitä mitään konkreettista hyötyä? Ei.
Miksi? Miksi Natolla tai Suomella ei ole selkärankaa?
Jos joku taho hyökkäisi Suomeen, haluaisimmeko, että muut maat auttaisivat meitä ja lähtisivät taistelemaan kanssamme? Vai haluaisimmeko vain, että muut maat katsoisivat vierestä kuolemaamme, kärsimystämme ja sanoisivat sellaisia lauseita kuin ”olemme tukenanne, mutta täältä vähän kauempaa” ilman mitään konkreettisia tekoja?
Niin kauan kun ajatellaan, etteivät nämä sodat koske meitä, ihmiset kuolevat joukkoittain ja hirmuvallat saavat tehdä mitä tahansa eikä siihen puututa. YK:n kansainvälisenä rauhanpäivänä onkin hyvä pohtia ennen kaikkea sitä, mitä me voimme tehdä asialle. Sillä sodat ja aseelliset konfliktit eivät ikinä ole vain jossain, niissä kuolee ja haavoittuu ihan samanlaisia ihmisiä kuin mekin; perheenjäseniä, puolisoita, lapsia, ystäviä, sisaruksia… Onkin meidän kaikkien velvollisuus edistää rauhaa omalla toiminnallamme ja asettaa painetta päättäjille, jotta hekin tekisivät samoin.
Kirjoittanut: Maiju Sangi, hallituksen jäsen

